Erojen ranta

Päivien ja viikkojen myötä alkaa tuntua siltä, että tähän kylään tullaan eroamaan.

Näissä seinissä on jotakin katkeraa ja myrkyllistä, jotain joka on vuosien mittaan imeytynyt rappaukseen ja kaakeleiden väleihin. Liian isoja tai padottuja tunteita, kohtuuttomuutta, epäluuloja. Moitteita liian monista kolmen euron viinipulloista, jotka eivät koskaan lopu lähimarketista. Se kaikki hiipii esiin viemäristä ja kerääntyy kylpyhuoneen lattialle lammikoiksi, luikkii keittiön kuluneissa kaapeissa ja tunkkaistaa verhot.

Se kutistaa meidänkin mielialamme, tekee meidät huonotuulisiksi ja päänsärkyisiksi. Kinastelemme, korotamme tarpeettomasti ääntä.

Emmekä me ole ainoita.

Seinän takaa kantautuu samanlaisia ääniä. Jaetulla parvekkeella toivotamme huomenet, vaihdamme englantilaisen protokollan mukaisia kohteliaisuuksia, jotka ennen pitkää laajenevat viinipulloiksi ja yhteisiksi illallisiksi. He ovat samanlaisia kuin mekin, yhtä juurettomia ja päämäärättömästi vaeltavia. Täällä he ovat samasta syystä kuin mekin: koska paikka oli törkeän halpa.

Yömyöhällä vain kynttilät tuovat enää haurasta valoa, sillä kuu on vaiti. Naisen kapeilla kasvoilla valuu kyyneleitä. Tahtoisin sanoa että se on tämä paikka, älkää antako sen vaikuttaa itseenne. Mutta en minä oikein voi, en tiedä heidän tilannettaan, eikä minulla ole neuvoja. Sen sijaan osaan kyllä istua ja kuunnella, ihan niin kauan kuin tarvitsee.

Kaiteen yli katson kuinka alakerran vaaleatukkainen mies kulkee hiekkarantaa pitkin, puhuu loputtomia yöllisiä puhelujaan kielellä jota en ymmärrä, polttaa savukkeen toisensa perään. Aamulla hänen puolisonsa istuu jälleen terassilla yksin kahvikupin kanssa ja näyttää eksyneeltä.