Usein me päädymme samoihin paikkoihin yhä uudelleen.
En minä sitä murehdi, luonnollistahan se on. Ihmiset tekevät usein niin. Ja karhutkin. Se on kuin vuodenkierto; sekin kulkee radallaan, toistuu aina uudelleen lähes samanlaisena. Niin on hyvä.
On tiettyjä paikkoja joilla on meille syvempi merkitys kuin toisilla. Niiden energia on voimakkaampi, ilma on helpompaa hengittää. Pohjoinen on tietysti niistä yksi, olemmehan me molemmat syntyneet ja kasvaneet täällä. Pohjoisen kiihkeänä purskahtava kevät vetää meitä magneettina puoleensa, kuljemme sitä kohti reput selässä kuin lapsuuden kirjoista tuttu vihreähattuinen vaeltaja. Haluan tervehtiä ikkunan takana viittovaa jalavaa, jota olen huomaamattani ehtinyt kaivata. Haluan ehtiä huomaamaan, kuinka tuomenkukkien päihdyttävä parfyymi vaihtuu yön aikana syreenien tuoksuun: ne ovat jo levottomina odottaneet vuoroaan. Haluan nähdä kun kirsikat kukkivat joen varrella, kun omenankukat avautuvat pieniksi paperivarjoiksi. Perhosia on kaikkialla, satakieliä satamäärin. Nurmen poikki kulkee kettu, ruosteenkarvainen ja laiha, suussaan kaksi kuollutta lintua. Seuraavana päivänä näen sen uudelleen, ja vielä monta kertaa. Meistä tulee tuttuja, vaikkei se minua koskaan lakkaa pelkäämästä.
Ja juuri silloin, sillä hetkellä kun vaellamme pitkin tämän metsäisen niemen sirpaleista kalliokärkeä, saapuvat pääskyset.
Minä olen viime aikoina ollut aivan erityisen kiinnostunut Pohjoisen vanhoista tavoista ja uskomuksista, lukenut niistä ja toistellut rosoisia, pihkantahmeita nimiä: Mielikki, Käreitär, Hongotar. Ehkä yllättävä kotiseuturakkaus on osa luonnollista ikääntymisen polkua, en tiedä. Hauskaa se ainakin on.
Pohjoisessa me syömme aina paljon karamelleja. Missään muualla ei ole tällaista valikoimaa, näitä kirkuvankirjavia hyllyrivejä joiden edessä seison päättämättömänä, annan katseeni vaeltaa kiiltävien pussien ja patukoiden, pakettien ja rasioiden yli, osaamatta pysähtyä yhteenkään. Pyörryttää. Kun käännän selkäni, on edessä toinen samanlainen hylly.
Saunan jälkeen me istuudumme sohvapöydän ääreen ja vuorotellen asetamme koivupuusta veistetylle ruudukolle mustia ja valkoisia nappuloita, jotka muistuttavat karamelleja nekin. Lakritsaa ja piparminttua, pienissä risteyksissään sievästi nököttäen. Karhu sanoo, että pelaan eri tavalla kuin ennen, rohkeammin, huolettomammin. Se on totta, minä tunnen sen itsekin. Samaa sanovat muutkin, ne rakkaat, joita pitkästä aikaa kohdatessa minä töpsytän jalkojani innosta kuin pikkuinen koira ja rutistan kovaakovaakovaa, sillä minulla on ollut niin kauhea ikävä. He katsovat minua ja sanovat, että minä olen muuttunut.
Kyllä minä sen tiedän. Tiedän myös, kuinka vaikea tie se on ollut kulkea, ja kuinka kipeää se on tehnyt.
Kaikki ne paikat meidän polullamme olivat yhtä luonnollisia ja välttämättömiä kuin Pohjoisen vuodenajat. Niiden läpi oli pakko kulkea. Oli pakko olla surullinen, pakko antaa periksi ja kääntyä sisäänpäin. Oli pakko levätä.
Talven aikana minun mieleeni on muistona palannut eräs tyttö, sellainen jonka vaalea tukka oli aina sidottu löyhästi niskaan, ja jonka ääni oli ohut, kirkas kuin huilu. Kun se katsoi minuun, hailakoissa silmissä paloi hunajankultainen liekki. Minä olin seitsemäntoista, ja tuo tyttö kertoi minulle voimasta, joka minun sisältäni löytyisi, opetti nimiä ja merkityksiä asioille, joita minä en ollut osannut edes ajatella. Osoitteli kasveja, värejä, taivaalla kumottavaa kuuta. Lauloi lauluja. Ja silloin kun minä olin tuhansien kilometrien päässä ja silti saman kuun alla, sen kirjeet olivat paksuja, monikymmensivuisia nivaskoita.
Mutta silloin minä olin jo melkein kokonaan valunut siihen loputtoman mustaan kuiluun, joka vaimensi kaiken ilon ja kaikki äänet, ja jonka liejuun takerruin vuosikymmeniksi. Nyt, ihan yhtäkkiä, minä muistan, muistan sen kaiken. Ja ymmärrän.
Karhukirjeitä 
Jätä kommentti