Keltaiset korttelit

Käytännön syistä meidän piti palata Keltaiselle saarelle. Hetkeksi vain, mutta en siltikään olisi tahtonut. Riittämättömyyden, voimattomuuden ja pohjattoman uupumuksen haamut halusivat nousta polttelemaan kurkunpäätä heti, kun vihreys katosi näkökentästä.

Täällä katujen kivetys on liian liukas eikä sitä koskaan siivota. Tiet sinkoilevat päämäärättöminä taivasta kohti ja taas alas. Minä kuljen niitä pitkin ja katson, kuinka samanlaista kaikki on edelleen, kuljen pitkin rannan kivetystä ja katson valkoliinaisten pöytien kattauksia viinipulloineen, ylellisiä kahveja ja cocktaileja, pieniä koiria pöytien alla paahteelta piilossa. Katson pastellinsävyissä hehkuvaa jäätelöbaarin tiskiä, merenlahden poukamassa loputtomina riveinä lojuvia jahteja ja  vilkkuvia fosforivaloja, joita kolikkojen kilinä ja nälkäiset katseet ruokkivat. Kaikki tuo kertyy minuun, kerrostuu ihon pinnalle, ja yritän haihduttaa sitä säntäämällä juoksuun. Pohkeet kireinä ja saaren väkevä aurinko ihollani säristen pingon ylös ja alas kiemurtelevia katuja, katoan talojen katveisiin.

Sillä tavalla minä nykyään ratkon ongelmia.

Mutta ennen pitkää minä pysähdyn hengittämään, ja silloin tuttuus tarttuu minuun kuin vanha ystävä. Ohikulkijoiden puheen nuotti tuntuu luonnolliselta, turvalliselta. Tartun hyllyillä tavaroihin, joiden maut ja tuoksut muistan. Palaan uomiin, jotka joskus tuntuivat oikeilta, ja muistan miksi.

Ruokapöydän ympärille kerääntyy ystäviä, korkeat lasit ovat kukkuroillaan jäitä kuin timantteja. Ilta on viileä, matkakaiuttimesta kantautuu portugalinkielistä musiikkia. Karhu sytyttää sikarin, joka on paksumpi kuin hänen etusormensa ja tuoksuu nahalta ja myskiltä ja juhlalta, puhaltaa savua paksuina pylväinä taivasta kohti.

Karhua vähän väsyttää; hän haluaisi taas vetäytyä kahdestaan luolaan, mutta vähän aikaa täytyy vielä jaksaa. Vähän vain. Pitkinä viikonloppuaamuina me venyttelemme itsemme hereille ja astumme ulos makuuhuoneen hämärästä kirkkaaseen valoon, joka on aivan toisenlainen kuin se toinen, se joka oli etäinen ja oikukas, sadesumun keskeltä hädin tuskin äänensä kuuluviin saava.